Muistatko ajat, kun kolmensadan metrin kulkemiseen saattoi vierähtää tunti?

"Ei sinne, liikkuu liikkuu, koita tulla nyt, hopihopi nyt, ihan oikeesti jätkät, Samperi liikkuu nyt kans, mennään mennään..."

kuva vuodelta 2015, koirien blogista.

Samperi on taiteilija joka saattaisi tuoksutella tuulta tunnista toiseen. Haistella joka-ainoan kiven, heinänkorren ja jäätyneen multamöykyn. Ohessa toki jättää terveisensä seuraavalle niin, että perässä kulkevan uteliaan matka tulisi kestämään ihan yhtä kauan. Pitkälti Samperin takia meillä hoputetaan, kehoitetaan ja pyydetään liikkumaan paljon ripeämmin.

Tänään aamulenkillä meikäläisen (muka) nopeat askeleet kiri kiinni iältään ehkä kahdeksan vuotiaan (?), kouluun kävelevän lapsen. Jostain syystä meikäläinen jäi hyvän matkan päähän lapsesta tarkkailemaan. Osasin olettaaa, että tuo ipana on varmaankin viereisistä rivareista matkalla kouluun johon tulisi matkaa noin kolmisensataa metriä. Sen voin sanoa heti, että myöhästyminen oli satavarmaa eikä oppitunti ollut tyypillä ensimmäisenä ainakaan mielessä.

Vitsit mitä fiilistelyä.

Jopa täälä eteläisessä suomessa on ojat jäässä (sitä lunta ei meillä ole mainittavaksi saakka..) ja koululaiset viettävätkin kiitettävästi aikaa ojien jäitä rikkoen ja kepeillä hakaten. Tää tyyppi ei kuitenkaan keskittynyt nyt siihen. Oikeastaan en tiedä, mitä tää tyyppi löysi aina sieltä ojanpielestä, tai mikä mahto olla niin kiinnostavaa että siinä vierähti hetki jos toinenkin. En kehdannut kysyä vaan tyydyin tarkkailijan rooliin onnistuen siinä koirien takia hyvin.

Aina jotenkin oon luullut, että mäkin osaan haahuta ja löytää mielenkiintosia juttuja reitiltä kuin reitiltä, mutta en kyllä osaa. Toi pieni koululainen sai vähän mua kateelliseksi tänään. Pitäis osata olla enemmän lapsi. Ihmetellä enemmän. Löytää enemmän ihmeitä.

Samperi sai kerrankin haistella joka ainoan mättään omassa rauhassaan, ainakin tuon 200-300 metriä.